Jokioisten Verkatehdas perustetaanYhtiön perusti silloisen Turun läänin maaherra Ernst Gustav von Willebrand Tukholman Kuninkaallisen Kauppakollegion 17.5.1797 antamalla privilegiolla. Innoittajana oli Jokioisten kartano ja sen suuri lammaslauma. Verkatehtaan historiikin mukaan "kartanoherrojen tehtaileminen oli 1700-luvun vaiheilla ennen koneiden keksimistä hyvin tavallista", mutta Willebrandilla oli nimenomaan aikomus valmistaa kangasta, verkaa ja boijia uuden englantilaisen konemenetelmän mukaan. Työntekijöitä oli aluksi 15 ja kangaspuita kahdet. Vuonna 1798 "verankutomo värjäämöineen" paloi mutta rakennettiin heti uudelleen. Vuonna 1800 Jokioisten Verkatehtaalla oli jo karstaus- ja kehruukoneita käytössään. Tehdas oli tällöin ainoa laatuaan Suomessa.
Willebrand kuoli vuonna 1809, ja sodan melskeessä Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjän vallan alaiseksi. Verkatehdas jäi elämään hiljaiseloa kartanon sivulaitoksena. Kului 30 vuotta. Vuonna 1838 näyttämölle astui Suomen teollisuushistorian merkkihenkilöihin kuuluva Axel Wilhelm Wahren ja pyörät alkoivat taas pyöriä. Jo 1840-luvun alussa Jokioisten Verkatehdas oli maan suurin alallaan. Työntekijöitä oli toistasataa. Wahren johti tehdasta vuoteen 1852, jolloin hän vedenkäyttöoikeuksia koskevien erimielisyyksien takia luopui siitä. Hän suuntasi kulkunsa Forssaan, missä suuren tehdasyhdyskunnan kehittämisestä tuli hänen varsinainen elämäntyönsä. Vielä hän kuitenkin ehti mukaan Tampereen Verkatehtaan syntyyn ja sen suunnan määräämiseen eräässä ratkaisevassa vaiheessa.
Tampereen Verkatehdas perustetaanWahrenin jälkeen tehtaan vuokrasi Axel Israel Frietsch. Matalaan veteen tämäkin hanke kuitenkin kariutui. Vedensaannin turvaamiseksi Frietsch anoi ja sai luvan perustaa verkatehtaan Tammerkosken partaalle. Tehdas aloitti toimintansa Tampereella vuonna 1859 nimellä A.I. Frietsch & K:ni, mutta siitä puhuttiin jo silloin yleisesti Tampereen Verkatehtaana. Koneet siirrettin Jokioisista uusiin tehdasrakennuksiin. Myös työväkeä siirtyi Jokioisista Tampereelle.
Alussa kehitys oli varsin suotuisaa, ja vuosina 1860 - 62 tehdas oli alallaan Suomen suurin. Vuonna 1863 Frietsch kuitenkin ajautui konkurssiin, sillä yritys oli perustettu liian pienellä pääomalla. Myös koko tekstiiliala oli vaikeuksissa, ja muutenkin 1860-luku nälkävuosineen oli vaikeaa aikaa. Tehdas joutui Suomen Pankin haltuun, jolta sen lunastivat kauppaneuvos Frans von Frenckell, ruukinisäntä A.W. Wahren , kapteeni Nils Procopé, insinööri August Borgström ja kauppias Carl Zuhr. Näin perustettiin Tampereen Verkatehdas Osakeyhtiö - Tammerfors Klädesfabriks Aktiebolag vuonna 1869. Sen ensimmäiseksi isännöitsijäksi tuli Carl Zuhr.
Suomalaisen konehuovan syntySuomen ensimmäinen paperikone käynnistyi Frenckellin paperitehtaassa Tampereella vuonna 1842. Näihin aikoihin perustettiin Tampereen seudulle useita puuhiomoja ja paperitehtaita. Jo Zuhr oli kiinnittänyt huomiota konehuopien kysyntään, mutta tositoimiin tämän uuden tuotteen tiimoilta ryhtyi vasta seuraava isännöitsijä: Carl Gustav Antonius Dahlbom. Tässä ratkaisevassa suunnan valinnassa häntä tuki arvovaltainen A.W. Wahren. Juuri hän sai muut osakkaat vakuuttuneiksi siitä, että kiristyvässä kilpailussa yhtiön tulisi ryhtyä valmistamaan erikoistuotetta, jota eivät kaikki pysty valmistamaan. Tämä on "villakoiran ydin". Verkatehdas löysi markkinarakonsa, ja konehuopien valmistus aloitettiin vuonna 1882. Näin yhtiö astui ensi askeleensa sillä tiellä, joka hitaasti mutta varmasti veisi sen pois perinteisen tekstiiliteollisuuden piiristä paperiteollisuuden maailmaan.
Sota- ja pula-aikoja, tulipaloja, tulvia ja rakentavaa toimintaaVuonna 1888 tulipalo turmeli tehtaan varsin perusteellisesti. Palo oli suurimpia Tampereen historiassa. Koko kaupunki oli jalkeilla kesäyössä todistamassa, kuinka tuli muutamassa tunnissa tuhosi tehtaan päärakennuksen. Uusi tehdas rakennettiin kuitenkin nopeasti, ja toiminta jatkui lyhyen keskeytyksen jälkeen. Seuraava vuonna puolestaan tulva turmeli tehdasta. Aikanaan seurasi sitten historian myllerryksessä Venäjän vallankumous, joka katkaisi idänkaupan. Suomi itsenäistyi, ja Tampereen-taistelussa 1918 paloi vuorostaan tehtaan raaka-ainevarasto.
Konehuopavalmistuksen tarpeisiin nousi uusi tehdasrakennus 1936. Tämän uudenaikaisen tehdasrakennuksen kaartuvine muotoineen, punatiilisine julkisivuineen ja suurine ikkunoineen katsottiin aikanaan "olevan omiaan juhlistamaan kaupunkikuvaa". Kun sitä myöhemmin 1960-luvulla jatkettiin, syntyi Hatanpään valtatien varrelle se rakennuskompleksi, jonka monet muistavat vain pitkänpitkänä, likaisena tiilimuurina.
1940-luku alkoi sodan merkeissä. Oli työvoimapulaa, polttoaineen puutetta ja pommituksia. Maaliskuun 2. päivänä 1940 Verkatehtaaseen osui 16 pommia. Väliseiniä ja rappuja sortui, koneita vahingoittui ja kaikki ikkunat pirstoutuivat. Moskovan rauhassa Suomi menetti noin 11 prosenttia pinta-alastaan, ja puoli miljoonaa ihmistä joutui etsimään uusia asuinsijoja ja työpaikkoja. Kymmenen paperi- ja sellutehdasta jäi rajan taakse. Jatkosodan aikana raaka-ainepula johti kokeiluihin. Verkatehtaalla valmistettiin paperikudoksia, sekä etupäässä patjakankaita ja päällyskankaita kenkäteollisuudelle. Kangastuotanto meni miltei kokonaisuudessaan puolustuslaitokselle. Ulkomaista villaa ei saatu laisinkaan. Niinpä paperitehtailla pidettiin lampaita, ja asiakkaat toivat huopia varten omat villansa kehrättäviksi ja kudottaviksi. Puristinhuopia valmistettiin villasta ja sillasta, kuivatushuopia pellavasta. Jopa paperihuovan valmistusta kokeiltiin!
Painopiste siirtyyKonehuopa oli tähän asti elänyt villatehtaan varjossa; viisikymmenluvulla se pääsi vauhtiin. Kun villateollisuus silloin kamppaili suurissa vaikeuksissa, konehuopaosasto sai pelastajan roolin. Kaiken kaikkiaan 1950-luku toi mukanaan konehuopatuotannon voimakkaan nousun. Sen myynti ylitti ensimmäisen kerran villatehtaan liikevaihdon vuonna 1960. Toiminnan painopiste oli lopullisesti siirtymässä. Kankaiden menekkivaikeudet, Suomen metsäteollisuuden voimakas kasvu ja konehuopien hyvä vientimenestys olivat ne tekijät, jotka nostivat konehuovat yhtiön päätuotteeksi kuusikymmenluvulla. Vienti aloitettiin 1956 ja kansainvälisiä yhteyksiä luotiin mm. liittymällä eurooppalaisen huopaorganisaation OFE:n jäseneksi. Vuonna 1965 aloitettiin suodatinkankaiden valmistus, ja tuotannon painotus teknisiin tekstiileihin lisääntyi jälleen.
Verkatehdas muuttaa ja muuttuuKuusikymmenluvulla kävi myös ilmeiseksi, että oli taas aika siirtyä muualle. Tällä kertaa ei muuton syynä ollut vedenpuute vaan tilanahtaus: 3,5 hehtaarin tontilla ei ollut laajenemismahdollisuuksia, eikä uuden tekniikan vaatimia suuria neulaus- ja viimeistyskoneita olisi voitu sijoittaa vanhojen tehdasrakennusten kerroksiin. Muutto-operaatio vietiin läpi laman, öljykriisin, maailman paperintuotannon yllättävän laskun ja vanhojen rakennusten suojelukiistan aiheuttaman valtavan porun säestyksellä. Aikaa kului 10 vuotta, viimeisenä Hankkioon siirtyi pääkonttori 1979. Muuton yhteydessä tehtiin radikaali leikkaus: Verkatehdas luopui kokonaan kampalangan ja villakankaiden valmistuksesta. Näitä koneita ei enää siirretty uuteen tehtaaseen. Näin kävi myös yhtiön komea nimi Tampereen Verkatehdas Oy - Tammerfors Klädesfabriks Ab lopullisesti sopimattomaksi. Vuonna 1981 yhtiön nimeksi otettiin konehuopaviennin brandi Tamfelt.
Tamfelt tänään1977 yhtiössä oli viisi tulosyksikköä: konehuovat, suodatinkankaat, langat, trikookankaat sekä viimeistys- ja värjäyspalvelut. Tänään näistä ovat jäljellä vain PMC-tuotteet (Paper Machine Clothing eli paperikonevaatetus) ja suodatinkankaat. Ihmisten vaatettajasta on tullut koneiden vaatettaja - puhtaasti teknisten tekstiilien toimittaja. Tamfelt-konsernin tuotteet: märkäviirat, puristinhuovat, kenkäpuristinbeltit, kuivatusviirat, suodatinkankaat ja pesulahuovat vaatettavat paperi-, kartonki- ja sellukoneita. Niitä käytetään kaivos- ja kemianteollisuuden märkä- ja kuivasuodatuksissa ja suurpesuloiden teollisuusmankeleissa maailmanlaajuisesti.
Yhtiö kansainvälistyi voimakkaasti 1990-luvulla. Tänään konsernilla on Tampereen- ja Juankosken-tehtaiden lisäksi tuotantolaitokset Portugalissa, Brasiliassa, Puolassa ja Kiinassa.
Kirjallisuutta:Andrésen, Saga: 100 vuotta konehuopaa. Tampere 1982Hoffman, Kai: Kotimarkkinoilta vientiteollisuudeksi. Helsinki 1972Kaukovalta, K.V. ja Riipinen, Ale-Einari: Tampereen Verkatehdas 1797 - 1947. Helsinki 1947Wester, Holger: Tamfelt 1947 - 1997
